Kalastajatorppa on lähes alkuajoistaan lähtien toiminut tärkeänä helsinkiläisten vapaa-aika ja huvielämäkohteena, yritysten ja yhdistysten edustusillallisten sekä liikematkailijoiden illanviettopaikkana. 1950-luvulla Kalastajatorpasta muodostui kansainvälisen estradi- ja yökerhoviihteen edelläkävijä Suomessa. Ansio kuuluu Thomas ”Tom” Hertellille. Hertell oli luonut vahvat suhteet sirkusurallaan kansainvälisiin toimistoihin sekä artisteihin revyy- ja kabareetaiteilijoihin, joiden kautta hän tuotti maailmantähtiä, kiertueita sekä nousevia ja uransa ehtoopuolella olevia artisteja Pohjoismaihin. Suurimpana agenttina hänen asiakkainaan olivat muun muassa Ruotsin Gröna Lund, Tanskan Tivoli ja Ruotsin-laivat.
Myös Kalastajatorppa sai osansa. Kalastajatorppa oli niitä harvoja hotelli-ravintoloita, jotka toimivat lähes kellon ympäri ja Alkon jatkoluvat aamuneljään asti olivat tiukassa, jollei tarjolla ollut korkeatasoista ohjelmaa.
1950-luvun lopulla Kalastajatorpan ravintolassa olikin elävää musiikkia joka ilta.
Sunnuntaisinkin oli kahden tunnin kahvikonsertti. Torpalla soittivat Suomen tunnetuimmat ja taitavimmat orkesterit ja artistit, kuten Al Manuel, Dallapé-orkesteri, Erkki Ahon sittemmin Ossi Aallon bändi, Kaarlo Valkama, Rytmipojat, Ramblers, Sini-Pojat ja Toivo Kärjen yhtye.
Isot orkesterit soittivat päivällis- ja illallismusiikiksi kevyttä klassista, poloneeseja, menuetteja ja salonkimusiikkia, kuten Järnefeltin Preludea ja Kehtolaulun, Sibeliuksen Valse Tristen, Straussia, Lehária, Kálmánia ja Merikantoa.
Viulistit kiertelivät pöydissä soittamassa mustalaismusiikkia ja rapsodeja.
Illallisen jälkeen oli tanssia, jota myöhemmin täydennettiin esimerkiksi slaavilaisin ja ruotsalaisin iskelmin tai eteläamerikkalaisella tangolla.
Myös Kipparikvartetti esiintyi Torpalla usein. Kvartettiin kuuluivat Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö, Auvo Nuotio ja Olavi Virta sekä Virran erottua Eero Väre. Kun ”Kipparit” eivät ehtineet joka paikkaan, heitä tuurasi Kimara-mieskvartetti, joka esiintyi Torpalla kymmeniä kertoja. Samoilla keikoilla esiintyivät toisinaan muun muassa Esa Pakarinen, Eemeli, Tauno Palo sekä Tapio Rautavaara.
Kalastajatorppa ei kuitenkaan ollut aina vain hillityn illallismusiikin tyyssija. Rauno Lehtisen vuonna 1963 säveltämä Letkis nousi suursuosioon Suomessa vuonna 1965, kun Katri Helena levytti tästä jonojenkasta siitä lauletun version. Tanssityyli tunnettiin Yhdysvalloissa jo 1950-luvulla Bunny Hop -tanssina, josta se oli tullut matkamuistona Hämeenlinnaan. Lehtisen sävellys nousi listoille muun muassa Hollannissa Let´s Kiss -nimisenä, silloisessa Neuvostoliitossa ja Länsi-Saksassa sekä Japanissa.
Lehtinen joutui esittämään Letkistä myös yleisön pyynnöstä Kalastajatorpan keikoillaan. Eräällä kerralla yleisö muodosti valtavan pitkän jonon, joka kiersi kaikki salit ja palasi pihan kautta takaisin toisesta ovesta.
Riemu oli katossa, kunnes ravintolajohtaja ampaisi lavalle ja puuskahti Lehtiselle:
”Kulkaa Lehtinen tuommoinen ei sovi. Tämä on hieno paikka! Se ei sovi täällä tanssittavaksi!”
Johtajan mielestä jenkka oli liian maalaista kansainvälisen tason ravintolaan. Hän ei kuitenkaan tajunnut, että paikalla olleet ulkomaalaiset vieraat olivat kuulleet Letkiksen ensimmäistä kertaa kotimaassaan, joten he eivät mitenkään osanneet liittää sitä maalaisuuteen tai junttimaisuuteen.. Eräs paikalla ollut ulkomainen diplomaatti, joka oli kappaletta alun perin toivonut, tulikin tohkeissaan Lehtisen luo ja ihmetteli: ”Eikö maestro toteuta toivomustamme?” Lehtinen joutui vastaamaan, ettei hän voi soittaa kappaletta, sillä ravintolanjohtaja ei anna siihen lupaa. Tällöin diplomaatti ryntäsi johtajan puheille, joka tuli pian takaisin lavalle ja antoi luvan jatkaa kappaleen soittamista. Hän esitti kuitenkin kainon toivomuksen, että orkesteri soittaisi siitä lyhennetyn version sillä, ”tämän talon ei rakenne kestä sellaista hyppimistä!”
Kalastajatorppa toimi myös monen aloittelevan artistin ensiesiintymispaikkana. Nuori ja kaunis teatterikoululainen Tamara Lund löysi Musiikki Fazerin kautta tiensä iskelmämusiikin kartalle.
Ohjelmien ja elämysten tuottaminen sekä kohtaamisten rakentaminen oli 1950-luvulla yhtä tärkeää kuin nyt. Teatterit ja markkinat näyttivät suuntaa. Esimerkiksi Kaivohuoneella oli sirkus- ja varietee-esityksiä, opetettuja kanarialintuja, marionetteja, säkkipilli- ja kukkopuhaltajia, yksikätisiä viulunsoittajia, viheltäjiä, rumpusolisteja sekä musikaalisia ihmelapsia ja -koira, joka soitti pianolla Sakan ja Englannin kansallislaulut.
Baletti- ja tanssiryhmät olivat erityisen suosittuja, sillä niissä esiintyi kauniita ja vähäpukeisia tanssijoita.
Nuoret tytöt kiinnostivat miesseurueita ja neidoille suorastaan sateli pyyntöjä liittyä juhlijoiden seuraan. Esitysten jälkeen esiintyjillä ei ollut kuitenkaan oikeutta seurustella asiakkaiden kanssa. Pykälää kierrettiin niin, että joku tirehtööri oli varannut kabinetin käyttöönsä.
Kalastajatorppa oli myös ensimmäinen estradi ja käyntipaikka ulkomaisille bändeille, soittajille ja solisteille. 1950-luvulla ryhdyttiin tuomaan italialaisia, ja espanjalaisia ja itäeurooppalaisia orkestereita. Italialaisuuden suosio johtui elokuvista, tähtinäyttelijöistä ja iskelmistä.
Erityisesti 1970-1980 -luvuilla suomalaiset orkesterit syrjäytyivät ulkomaisilla yhtyeillä. Ohjelmatoimistot Tom Hertellin, Janne Hakulisen ja Tapio Suojasen johdolla käynnistivät itäblokin bändien invaasion Suomen ravintoloihin.
KUVA: Kalastajatorpan Pyöreässä salissa on esiintynyt mm. Marion Rung. Kuva: Kalle Kultala
Marion Rung oli yksi harvoja kansainvälisen tason artisteja ja Kalastajatorpasta muodostui hänen kotinäyttämökseen vuosikymmeniksi. Marionin floorshow´t muuttivat Kalastajatorppaa osaltaan kansainväliseksi huvittelupaikaksi. Ensi-illat olivat suuren luokan tapahtumia.
Miehet tulivat esityksiin valkoisissa smokeissa ja naisilla oli teetetyt iltapuvut.
Vaatelias yleisö osasi aina odottaa kaiken aikaa jotakin uutta ja hätkähdyttävää.
Suomen ensimmäinen disko
Myös Suomen ensimmäinen disco nähtiin Kalastajatorpalla. Ensimmäinen suomalainen disc jockey oli ilmeisesti Paavo Einiö, joka soitti levyjä tanssilavojen takahuoneista käsin orkesterien tauoilla. Einiö toimi Rytmi- ja Iskelmä-lehtien päätoimittajana, tuotti ja palkkasi artisteja levyttämään omalle levymerkilleen sekä teki ohjelmia, joissa omat artistit olivat enimmäkseen esillä. Hän oli myös jazzin ystävä ja järjesti ensimmäisen suuren jazzkonserttinsa vuonna 1952. Einiö toi parikymmentä vuotta Suomeen kuuluisia jazz-suuruuksia, kuten Ella Fitzgeraldin, Duke Ellingtonin ja Dizzy Gillespien. 1966 hän järjesti Tom Hertellin kanssa Kalastajatorpalle Suomen ensimmäisen diskon.
Diskoaika loppui kuitenkin nopeasti. Paavo Einiö muistelee sitä näin:
”Elävästi muistan, kuinka disco siirtyi Kalastajatorpan sivurakennukseen, jossa tarjoiltiin myös alkoholia. Menestys oli valtava ja tupa oli täynnä ja Tomin kanssa ajattelimme, että tästä tulee hyvä bisnes. Kunnes joku vähän isomman viskaalin poika ajoi kännipäissään diskosta lähdettyään ajoi autonsa päin puuta. Kalastajatorppa pelästyi ja ilmoitti, että se on loppu nyt.”
Virallisesti disko suljettiin alkoholipoliittista syistä, jonka seurauksena Paavo Einiö ja Tom Hertell suunnittelivat uuden raittiusdiskon Hämeentie 10:en.
